On helmikuinen kylmä pakkasaamu. Kitkajoki virtaa vuolaana keskitalvesta huolimatta. Sen koskipaikka Käylän kylän kohdalla Kuusamossa on kokonaan sula. Joki ”savuaa” kylmän pakkasilman ja sitä lämpimämmän veden yhteisvaikutuksesta. Suuntaan kulkuni kameroineni kohti joen vartta. Minun ei tarvitse pitkään havainnoida joen koskipaikkoja, kun löydän useita pareja aamunvirkkuja talviuimareita. Koskikaroilla näyttää olevan jo kevättä rinnassa. Joen parhaista reviiri- ja ravintopaikoista käydään armotonta kilpailua.
Koskikaran puuhailuja on hauska seurata. Se istuu koskessa kivellä, niiailee hermostuneesti ja pulahtaa hetken kuluttua pinnan alle ja pompahtaa hetken kuluttua pintaan kuin korkki. Sen päivä kuluu pääasiassa ravintoa sukeltamalla etsien joen virtapaikoista. Koskikara on ainoa varpuslintumme, joka sukeltaa ravintonsa joen pohjasta. Se on mestari liikkumaan vedessä; asettumalla vastavirtaan se kykenee kävelemään vahvojen kynsiensä ansiosta joen pohjaa pitkin ja poimimaan sieltä ravinnokseen esimerkiksi vesihyönteisten toukkia. Koskikaran höyhenpuku on rasvaisena vesitiivis ja se eristää hyvin lämpöä.
Koskikara on ainut lintu, joka muuttaa Suomeen talvehtimaan. Yleensä koskikarat tulevat jo loka- marraskuussa Suomeen talvehtimaan; pääasiassa Ruotsista ja Norjasta – ja vuodesta toiseen samoille paikoille. Suomessa koskikara on kuitenkin harvalukuinen pesijä. Sen levinneisyys keskittyy Itä-Lappiin ja Kuusamon seudulle, jossa sitä tavataan niin tunturissa kuin metsäalueillakin. Kuusamon seudulla Käylänkoski ja Kiveskoski ovat hyviä paikkoja niiden havainnointiin ja valokuvaamiseen.
